Llŷr Garaint KTK-II, KRJ-I

Kun köröttelimme aamulla pieni traileri perässämme kohti auringonnousua, minua suorastaan puistatti jännityksestä. Olin pakannut laukkuuni laastareita, harsosidettä, särkylääkkeitä ja desinfiointiainetta. Ja aamulla keittiössä olin salaa tehnyt kahvistani irlantilaisen. Mistä oli kyse? No tietysti Lennin ensimmäisistä kisoista. Tiedossa oli oriin ensimmäinen ratsastus kotitallin ulkopuolella seuratason Helppo D-luokassa. Ratsastajana toimi Lennin ratsukouluttanut Amy, joka vaikutti paljon tyynemmältä kuin minä. Mutta minä olin varautunut pahimpaan. "Oletko ihan varma, että uskallat startata Lennillä?", kyselin hermostuneesti Amylta viiden minuutin välein autossa. Amy naurahti kepeästi joka kerta ja vakuutti kaiken olevan ok.

Kisapaikalla Lenni rynni ulos trailerista ja pyöri Amyn ympärillä samalla tavalla kuin ensimmäisenä päivänään Brightwoodissa. Amyn päästyä Lennin selkään hikikarpalot alkoivat norua selkääni pitkin. Kohta se pukittaa, kohta se villiintyy, kohta se heittää Amyn alas ja Amylta katkeaa niska... Ja mitä vielä. Mikään malliratsu nuori oriini ei suinkaan ollut, mutta pääasiassa ratsukko kulki oikein kauniisti. Tietysti ensikertalaista ponia jännitti vähän yleisö, tuomariautot, kukka-asetelmat, äänentoisto ja muu, mutta reaktio näihin asioihin oli vain pieni hetkellinen kangistuminen sekä silmien pullistuminen - Amy piti Lennin hienosti rauhallisena ja kiitti oria säännöllisesti hienoista pätkistä. Loppukiitokseen mennessä olin jo tiputtanut ensiapulaukun kainalostani maahan ja hurrasin. Amy ja Lenni sijoittuivat luokan etupäähän, vaikka eivät sijoille päässeetkään, ja prosentit olivat 60 % kieppeillä. Amyn tultua alas Lennin selästä olin jo palkkaamassa häntä kisaamaan Lennillä jatkossakin.

Sunnuntaina heräsimme varhain aamulla ponikantakirjan tilaisuutta varten. Tämä tilaisuus oli avoinna myös kantakirjakelvottomille poneille, eli Lennillä ei tarvinnut olla sertiä näyttelyistä tai kahta kantakirjattua vanhempaa osallistuakseen tähän tilaisuuteen. Meillä oli tiedossa kiireinen ja stressaava päivä, sillä Lennin lisäksi olimme tuomassa näytille myös muutaman muunkin ponin Brightwoodista. Olin sen verran hermoheikoilla fiiliksillä kun lastasimme traileria, että nappasin viime hetkellä mukaan myös yhden pätevän tallityttömme Bean ja sanoin, että hän saa esittää Lennin - minä en siihen show'hun nyt ala. Bea esitti Lennin hyvin oriin luonteeseen nähden - toki Lenni steppaili ja hyppi ja esitti aluksi pelkästään laukkaa ravin sijasta, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Lenni sai tuomareilta hienot pisteet 18 + 19 + 18 + 18, eli yhteensä 73 pistettä ja II-kantakirjapalkinnon. Olimme tähän erittäin tyytyväisiä ja kotimatkalla Lennin metelöinti trailerissa ei ärsyttänyt enää niin paljon.

Lenni on nyt ollut meillä pari viikkoa ja en oikein osaa sanoa, mitä mieltä olen tästä mieheni salaisesta ponihankinnasta. Toisaalta Lenni on älyttömän hieno ori - se on ryhdikäs, sopusuhtainen ja vankkajalkainen, ja sillä on hyvät liikkeet. Toisaalta joka kerta, kun näen Lennin, minulle kasvaa viisitoista harmaata hiusta. Lyhyt puhelu oriin entisen omistajan kanssa paljasti, että Lenniä on pidetty lähinnä vain nuorten orien laumassa, eikä sen ratsukoulutus ollut edennyt satulassa istumista pidemmälle. Saimme siis yhden koulutettavan kovakallon lisää muiden nuortemme joukkoon. Palkkasimme Lennin ratsutukseen osaavan poniratsastajan Amyn naapurikaupungista. Jokaisen ratsastuskerran jälkeen, kun kysyn Amylta millainen Lenni oli, hän hymyilee vaisusti silmät tyhjinä ja toteaa, "se on ihan kiva". Rivien välistä on siis luettavissa, että mitään koulumestaria tästä oriista ei tule, mutta onneksi sillä on sentään rakenne ja terveys puolellaan - ehkä saamme siitä hyvän jalostusoriin. Jään siis innolla odottamaan oriin kantakirjausta huomenna.

Eräänä kesäkuisena lauantai-iltana rentouttava Viaplay-maratonini keskeytyi, kun tallipihassa kajahti. Mikä ihme pitää tuollaista ääntä, ajattelin huolissani, kun hölkkäsin kohti pihaa omakotitalostani. Pihassa minua odotti varsin yllättävä näky: kovaan ääneen koriseva kimo welshori sukkuloi taluttajansa ympärillä ja vieressä seisova avomieheni pläräsi paperinippua läpi. "Mitä täällä tapahtuu", kysyin mieheltäni katsellessani samalla kysyvästi tuota oria, joka ei malttanut seisahtaa paikalleen hetkeksikään. "Ostin sulle synttärilahjan", sanoi mieheni. Seisoin hiljaa paikallani tyrmistyneenä. Oliko ukko kajahtanut? Syntymäpäivistäni oli lähes kuukausi aikaa. "Joo, tiedän tiedän, olen vähän myöhässä - mutta ainakin lahja oli yllätys!". Otin päätäni pudistellen paperit miehen käsistä itselleni ja luin ne läpi. 3-vuotias B-sektion ori, hieno brittisuku, kahden eläinlääkärin hyväksytysti tarkastama... Vilkaisin oria papereiden takaa ja sen mitä ympyrää marssivasta ponista pystyin sanomaan, se näytti myös hyvätyyppiseltä ja -rakenteiselta. "Mulla on nyt jännä paikka Täydellisissä naisissa - allekirjoita mitä pitää, vie poni talliin, ja katsotaan huomenna, mitä teen teille", sanoin ja poistuin paikalta kummissani - mutta myös vähän innoissani.